E-penkkiurheilija

E-sports on kasvava, osittain hyvinkin vakavasti otettava urheilumuoto. Vaikka moni ihminen pitää kyseistä lajimääritelmää humpuukina, "eihän siinä edes liikuta", monet ovat ottaneet eri E-sports lajit hyvin vastaan.  

  

Moni ikätoverini on lapsena kuullut nämä sanat; "ole tunti pihalla niin saat olla tunnin koneella", "aivot lakkaavat kehittymästä, jos istuu koneen edessä tuntitolkulla", "näkö menee"... Näitä saman kaltaisia lausahduksia on monia. Varsinkin kun ihmiset ajattelivat silloin, että videopelit ovat täysin turha, elämänlaatua huonontava ja hyvin antisosiaalinen tapa. "Siellä se vaan tuijottaa ruutua pimeässä huoneessa" oli myös hyvin yleinen lausahdus. 

  

Vasta myöhemmin tajuttiin, miten online-peliyhteisöt loivat siteitä ihmisten välillä. Miten joku, joka istuu päivät pitkät koneella, varsinaisesti ketään näkemättä, voi perustaa oman sosiaalisen elämänsä muutaman tuuman näytölle? Miten hän voi piirtää hankalat tunteensa, inhimillisen itsensä muutamaan gigaan, virtuaalihahmon muotoon? 

  

Minun sukupolveni määritteli uudelleen läheisyyden, ihmissuhteet ja lähimmäisenrakkauden. Me olemme ne, jotka koskettavat toista, jotka tarjoavat ystävyyttä bittiavaruuteen. Me olemme ne, joille se bittiavaruus vastaa jonkun muun sanoilla. Me olemme todella yhteisöllinen maailma. Sellainen, joka sotii mieluummin peleissä kuin oikealla maalla, joka tuhoaa mieluummin pikseleitä näytöllä, kuin repii fyysisiä rakenteita. 

  

Me puhumme samaa kieltä. Tai, vaikkei kaikkien suu taivu saman kielen määritelmään, me voimme kääntää sen näppärästi eri ohjelmien avulla ja todella ymmärtää toisiamme. Me olemme matkalla kohti yhtenäistä maailmaa. Minä voin ujuttaa viestin tänne ja joku toiselta puolelta maailmaa voi sen hyvin löytää. 

  

Minä itse kasvoin vuorotellen siskojeni kanssa tietokoneella vietettävästä ajasta. Silloin, kun ei ollut minun vuoroni, katsoin kun siskoni pelasivat. Vaikkei minulla olekaan psykologin tai psykiatrin tutkintoa, voisin päätellä, että muiden ihmisten pelaaminen muistuttaa minua noista ajoista ja tuo minulle turvallisen, lämpimän olon. Se on ollut minun tapani olla läheinen siskojeni kanssa. Se opetti myös, että kannattaa antaa toisen tehdä rauhassa. Ei saa huudella, vaikka itse keksisi ratkaisun ensin. Antaa sen toisen hakata päätään seinään. Kyllä hän jossain kohtaa sen oppii. 

  

Minua kiinnostaa katsoa pelejä. Varsinkin jos en itse osaa niitä pelata, tai en pysty pelaamaan niitä. Minä nautin, kun ymmärrän mitä ruudullani tapahtuu, vähän niin kuin uskon penkkiurheilijoidenkin nauttivan. Minä tykkään katsoa, kun joku minua taitavampi esittelee taitojaan, aivan kuten penkkiurheilijatkin tykkäävät. Mielestäni on mielekästä puhua peleistä, tuntea yhteenkuuluvuutta, aivan kuin penkkiurheilijoistakin on mielekästä. Minä olen E-sportsin E-penkkiurheilija, minä nautin ihan kuin jalkapallon tai jääkiekon, milloin minkäkin lajin fanit nauttivat "omasta lajistaan". 

  

Siksi E-sports kiinnostaa. 

  

- Nanna 

Vaalihuumaa

 Me äänestämme siis yhtä henkilöä. Vaalikoneet on rakennettu niin, että siellä kysellään ehdokkaiden mielipiteitä ja kantoja "päivän polttaviin puheenaiheisiin". Sieltä sitten vaalikone löytää sinulle sopivan tyypin, joskin prosenttilaskuissa ainakin Ylen vaalikone oli aika susi; jos maanpuolustukseen kuuluu kaksi (2) kysymystä ja vaikkapa sosiaalipuoleen kuusitoista (16), miten ne voivat olla samat sata prosenttia? Olet samaa mieltä maanpuolustuksesta, 100 % kahden (2) kysymyksen perusteella, kun väistämättäkin kuudentoista (16) kysymyksen kohdalla on eri mieltä ainakin yhdestä (1) kysymyksestä, jolloin se on 93,75 %.  

  

Eli vaalikone oli epälooginen kapistus. Rupesin henkilökohtaisesti googlailemaan henkilöitä, heidän ideologioitaan ja mitä mieltä he ovat. Sitten muistin tasan, miksi olen aiemmin valinnut olla äänestämättä. Sillä, mitä se ihminen äänestäisi, ei ole väliä. Sillä, mitä PUOLUE äänestäisi, on se lopullinen sana. 

  

Miksi meillä on niin paljon takinkääntäjiä?  

  

Jos puolueesi vaatii sinua äänestämään tietyllä tavalla, vaikka se olisi täysin ristiriidassa sinun oman mielipiteesi kanssa, sinun on pakko äänestää puolueen haluamalla tavalla. Jos äänestät puoluettasi vastaan, sinut voidaan pahimmillaan potkia pois puolueesta ja ripustaa "rikkuri"-kyltti kaulaan. Puolueilla on linjauksia, joissa he eivät taivu, eivät sitten millään. Ainoastaan oman omantunnon kysymyksissä saa äänestää omaa puoluetta vastaan rangaistuksetta. 

  

Vähemmästäkin viuhuisi takki. Miten me voimme sitten saada eduskuntaa ihmisiä, jotka äänestävät sen oman mielensä mukaan (millä perusteella me heidät sinne lähtökohtaisesti äänestämme)? Etsimällä ehdokkaan, joka ei ole puolueessa. Äänestämällä ehdokasta, joka voi äänestää niiden omien mielipiteidensä mukaan ilman, että häntä siitä rangaistaan. Me voimme vaikuttaa.  

  

Minulle todisti se, että Liike Nyt pääsi sisään yhdellä ehdokkaalla, Harkimolla, joka on varmasti ollut suosituin henkilö Liike Nyt:in sisällä. (Hankalasti tavutettavan nimen keksitte, saako siitä edes valittaa?) Minä olen ylpeä, en äänestänyt häntä itse, mutta tämä todistaa minulle, että meillä on mahdollisuudet muutokseen. Meidän pitää vain uskoa siihen ja lakata antamasta ääniä kamalille puolueille ja heidän kahlituille ehdokkailleen. 

  

Meillä on neljä vuotta taas aikaa. Miettiä, katsoa ja lopulta päättää. Päätetään viisaammin kuin ennen. 

  

- Nanna 

2019 ja viihde

Meillä on todella sairas maailma. 

Hyvin moni ikätoverini on jättänyt lapsuutemme yhden parhaista asioista kokonaan taakseen. Lauantaisin mahtavat laiskotteluhetket vietettiin olohuoneessa, aamuisin ja iltaisin, TV-ruudun ääressä. Yleensä jopa koko perheen voimin. Aamuisin katsottiin lastensarjoja ja iltaisin koko perheen viihdettä, joista kyseistä perinnettä kantaa enää kaksimielisyydellä pilattu Putous. 

Ne olivat aikoja ne. Lauantaiaamut ja -illat soljuivat oikein mukavasti katsellessa milloin mitäkin hassua ohjelmaa. Tämän päivän olohuone, TV ja perhe ei ole enää täysin sama käsite suoratoistopalveluiden tuotua tuhansia sarjoja ja elokuvia halpaan hintaan. Enää ei mennä videovuokraamoon hakemaan samaa elämystä, kun voi katsoa vaikkapa kolmekin elokuvaa muutamalla hiirenpainalluksella. 

Älkääkä ymmärtäkö minua väärin, en minä sitä aikaa oikeastaan kaipaa, helpompaahan se on tänä päivänä. Tosin muistelen lämmöllä sitä aikaa, kun TV:n ääreen pysähtyi koko perhe. Se oli loppujen lopuksi hyvin sosiaalista touhua, se. 

Mutta mitä on käynyt televisiolle, tuolle vanhalle perinteelle, jonka ääreen perheet minun nuoruudessani kokoontuivat laiskoina aamuina ja iltoina? 

Se on hukutettu karseiden ohjelmien mereen. Seksistä, avioliitosta, työstä, kaikesta on tehty viihdettä. Jopa sohvalla istumisesta on tehty viihdettä "Sohvaperunat"-TV-formaatissa. Kaikki, mistä saa väännettyä tosi-Tv:tä on väännetty. Ja väännetään edelleen.  

Minusta tuntuu, että sen junan hiilenä toimi aikoinaan ohjelmat, joissa yksityishenkilöt luopuivat juuri siitä, yksityisyydestään. Näytettiin sitä "oikeaa elämää", vaikka todellisuudessa sensuroitiin ja tiputettiin kaikki tylsäksi nähdyt asiat ja mehusteltiin kaikella, millä nyt vain voikaan mehustella. Silloin oli Suomen TV:ssä mm. Suomen Robinson ja Big Brother, jotka ainakin minun silmissäni repivät tosi-TV-maailmaa siihen pisteeseen, missä se nyt istuu. Vaikka toki paheksuttavia, herkullisen draamantäytteisiä ohjelmia olikin tullut muista maista, erityisesti USA:sta, jo ennen Suomi TV:n teini-iän kapinaa. 

Nykyään onkin sitten kaikenlaista; ensitreffejä alttarilla, sokkoasuntokauppoja, Aatamit etsivät Eevojaan alasti paratiisisaarilla, houkutuksellisia ja rakkaudenhakuisia saaria ja selviytymissaaria. Kysellään, että haluatko miljonääriksi, tiedätkö mitä lapsesi tekisi, kisaillaan kaikki vastaan yksi-periaatteella, vedetään pajatsoa isommilla efekteillä. Rempataan julkkisten koteja, katsellaan poliisien, tullityöläisten ja pelastushenkilökunnan arkea.  

Ja kaikki tämä, jotta saadaan katsojia. Kaikkea tehdään rahan, suosion ja etenkin sen huomion eteen. Ihmisten halua menestyä ja olla tunnettu käytetään kierosti hyväksi ja revitellään toisten huono-onnisuudella, suruilla ja haasteilla tavallisten tallaajien persoonia ja luonteita rikki.  

Pahempaa on kuitenkin katsojien reaktiot ja tapa hyväksyä nämä ohjelmat. Kommentoidaan "anonyymisti" omalla nimellään, miten hirveitä tyyppejä televisiossa on, kunnes se oma jälkikasvu osallistuu leikkiin mukaan. Parjataan, sorvataan ja haukutaan unohtaen kokonaan se, että se tyyppi siellä televisioruudussa on myös ihminen. Tästä jos huomautetaan, saa osakseen olankohotuksia ja toteamuksia kuten "ei se sinne olis mennyt, jos se ei kestäis" tai "mitäpä lähti hommaan mukaan, olipa tyhmä". 

Me elämme sairaassa maailmassa. Me pidämme tavallista elämää viihteenä ja kun paratiisisaarille viedään porukkaa hirvein päästöin tuhoamaan sen paikan ekosysteemiä ja teettämään paikallisilla suoranaista orjatyötä, koska "se on halvempaa työvoimaa siellä, ne on tottuneet siihen tasoon". 

Miten tämä saataisiin loppumaan? 

Minun mielestäni voisimme lopettaa kaiken sellaisen katsomisen, tukemisen ja oheistuotteiden ostamisen. Ei tueta sairautta, jota emme osaa hoitaa. 

- Nanna